Elämää etsimään

Okei - tylsää. Olen fyysisesti terve, minulla on kiva perhe, kaveripiirini on laaja ja minulla on myös läheisempiä ystäviä, taloudellinen tilanteeni on erinomainen ottaen huomioon että olen opiskelija, asun mukavasti ja opiskelen juuri sitä ainoaa alaa, jolle pyrin lukion jälkeen. Seurustelukumppanin puute on ainoa selkeä tahra muuten mallikkaassa elämässäni. Siispä: okei - tylsää. Mitään erityistä ei ole vialla, mutta en sittenkään ole onnellinen.

Siinä missä en ole onnellinen, en ole varsin onnetonkaan. Tai viime päivinä olen ollut, kummallista kyllä, aika onneton ja itkuisa - en ole itkenyt moneen vuoteen, joten nyt kun se onnistuu, minun pitää kai korvata pitkä menetetty aika - mutta yleisesti sanoen oloni on lähinnä mitäänsanomaton. Olen hukannut elämän punaisen langan. Kun herään aamulla, alan odottaa iltaa ja sitä, että pääsen takaisin vuoteeseen ja saan jälleen nukahtaa. Ja kun ilta tulee, pääsen takaisin vuoteeseen ja saan jälleen nukahtaa, odotan taas jotakin, mutta en tiedä mitä. Olen hukannut ihan kokonaan sen, mistä elämässä on kysymys. Mihin olen matkalla? Mikä elämäni tarkoitus on?

Kun puhun elämän tarkoituksesta, en ajattele ylimaallista tai hengellistä tarkoitusta; olen agnostikko, enkä siis lainkaan uskonnollinen. Ajattelen ihan arkista tarkoitusta, tämän koko homman ideaa. Mitä elämä on tai mitä sen pitäisi olla? Minkä takia sängystä noustaan aamulla ja mihin kaikki toiminta pyrkii? Oikeastaan lähes kaikki tekeminen taitaa olla itsetarkoituksellista, mutta minä en saa siihen tuntumaa. Missään ei tunnu olevan mieltä, enkä tajua, mihin minun pitäisi tähdätä.

Ystäväni kuvailevat minua sanomalla, että vaikutan tosi onnelliselta ja elämäni tuntuu olevan kohdallaan. Minuun liitetään seesteisiä mielikuvia ja yhdyn niihin itsekin. Siksi onkin hankalaa sisäistää, että minä kamppailen ongelmieni kanssa. Kun en itsekään ymmärrä, mikä on vialla, sen vialla olemisen ilmentymistä on vaikea tajuta. On niin kuin minulla olisi kamala jano ja aivan edessäni pöydällä iso lasillinen raikasta vettä, mutta minä en vain nosta kättäni viedäkseni lasin huulilleni. En vain nosta.

Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus ja kärsin myös syömishäiriöstä, joka tosin tuntuu tällä hetkellä olevan kohtalaisen hyvin hallinnassani. En mitenkään pidä itseäni mielenterveyskuntoutujana, vaikka sellainen olenkin. Käyn terapiassa ja syön viharakkaussuhteella katkonaisesti mielialalääkkeitä. Ja kun kirjoitan tätä, minun on vaikea käsittää, että puhun itsestäni. Kukaan tuttavani, jolle en ole asioistani erikseen kertonut, ei varmasti epäile minun olevan yksi niistä - minulla menee hyvin ja minä päin vastoin luon uutta voimaa toisiin ja tuen heitä. Ja hyvä niin. Olkoonkin, että olen vähintäänkin hukassa tässä maailmassa ja elämässä, se ei määrittele minua. Masentunut ei ole yhtä kuin minä, bulimikko ei ole yhtä kuin minä.

En ole taikauskoinen, vaan ihan järkiperäisistä syistä minulla on tapana esittää toivomus aina kun poskelleni putoaa ripsi ja puhallan sen sormeni päästä; ajattelehan kuinka usein ihminen menettää ripsen ja huomaa sen - ainakin pari kertaa viikossa, arvioisin omalla kohdallani. Pari kertaa viikossa on ihan hyvä muistuttaa itseään omista toiveistaan ja unelmistaan. Hyvin pitkään minun vakiotoiveeni oli Tulisinpa onnelliseksi. (Vielä pidempään toivoin säännönmukaisesti Tulisipa minusta ja hänestä pari - se tarina ei tosin kerro kovin imartelevasti tämän toivomishomman toimivuudesta.) Niinhän sitä sanotaan, että onni tulee elämällä, ei etsimällä. Vaikka nyt aloitankin minut mahdollisimman onnelliseksi tekevän elämän etsimisen, onnellisuuden sinänsä pitäisi toteutua jo matkan varrella, ennen kuin saavun jonkinlaiseen päämäärääni. Olen nyttemmin muuttanut vakiotoiveeni uuteen muotoon: Oppisinpa olemaan onnellinen.