Normaalia

Sujuu hyvin ja tuntuu hyvältä. On vaan kiire, enkä ehdi ja jaksa tehdä kaikkea mitä pitäisi tai voisi tehdä. Mutta ei se mitään. Ja joo - pitäis olla jo nukkumassa... :)

It's been a hard week's end

Takana ei ole viikoista vahvin. Oikeastaan viikko on ollut suorastaan ankea. Ostin itselleni joogamaton, jollaista olin hyväksi todeten kokeillut joogasalilla, ja menin eilen harjoittelemaan toisen kerran tällä viikolla. Mutta maton liukkaus oli vielä paljon pahempi kuin maanantaina, kun epävarmana liukastelin lainamatollani. Mikä pettymys! Eilen illalla harjoituksen jälkeen oloni oli superkurja - uusi epäonnistunut joogakokemus oli todellinen synkän viikon synkistymä.

Nyt aamupäivällä jaksoin ryhtyä selvittämään matto-ongelmaani. Vaikuttaa siltä, että uudet matot ovat usein tosi liukkaita kostuessaan; maton pesemisen pitäisi auttaa. Toisaalta joidenkin kokemusten mukaan peseminen ei vaikuta mitenkään. Toivon todella, että kalliin mattoni liukkaus helpottaa pesussa. Tosin en oikein tiedä, miten matto pitäisi pestä, koska sitä ei saa heittää koneeseen. Jos vaikka fairilla... Mikäli liukkaus ei häviä, minun pitänee ostaa puuvillamatto pidon lisäämiseksi, mutta se on varsinainen sika säkissä, koska en ole koskaan kokeillut sellaista (ajatus hien ja muut eritteet hanakasti imevän puuvillamaton lainaamisesta kokeilun vuoksi on vähän epämiellyttävä). Ohuet joogamatot ovat menneet käytössäni helposti kurttuun, minkä olettaisin tapahtuvan puuvillamatolla vielä hanakammin, joten ajatus tästä vaihtoehdosta ei oikein nosta mielialaani. Mutta vaihtoehto on olemassa, ja kuka tietää, vaikka se toimisikin kohdallani?

Viimevuotinen tahattomasti ja yllätyksekseni huonosti hoitamani velvollisuus nousi pintaan tällä viikolla tehdäkseen olostani entistä kurjemman. Pelkään kohtaavani suuttumusta, ärtymistä ja jopa suoraa sättimistä, joita en kerta kaikkiaan jaksaisi. Jos olisin vain tekemättä mitään yleishyödyllistä ja huolehtisin ainoastaan omista asioistani, minulla ei olisi tällaisia murheita. En vello itsesäälin mainingeissa, mutta oikeasti: miksi teen mitään ylimääräistä, kun niin harvoin kukaan huomioi onnistumisia ja yhteiseksi eduksi tehtyjä asioita, mutta epäonnistumisista joutuu aina kärsimään?

Koitin eilen helpottaa oloani vanhoilla tavoillani. Kolme elokuvaa putkeen, koko päivä television edessä ja epätervettä toimintaa. Ylläri: ei tullut parempi mieli. Nukutun yön jälkeen oloni on kuitenkin taas kohtalainen, vaikkakaan en halua lukea sähköpostejani avautumisen pelossa. No, taidan lähteä tekemään tutkimustani yliopistolle. Tai ehkä koitan eka pestä sen maton.

Väsyttää.

Haluaisin niin kovin antaa periksi. Haluaisin antaa olla, haluaisin luovuttaa. En oikein tiedä mitä, enkä tosiaan tiedä miten. Olen väsynyt ja minusta tuntuu, että haluaisin päästää irti; en jaksa roikkua enää. Lintsasin tänään pakollisesta opetuksesta ja suunnittelen lintsaavani uintikurssilta.

Minusta tuntui samanlaiselta eilenkin, joten menin joogaan toivoen sen helpottavan oloani; tunsin viikonloppuna olevani taivaassa harjoitusten jälkeen - ilmaus, jota en käytä kevyesti. Suureksi pettymyksekseni joogaaminen ei kuitenkaan tuonut helpotusta. Joogamatto muuttui liukkaaksi kun hikosin, ja jalkani luistivat niin, etten pystynyt tekemään asanoita kunnolla joutuessani koko ajan korjaamaan jalkojen asentoa ja pelkäämään liukastumista. En pystynyt keskittymään harjoitukseen ollenkaan, eikä se tuntunut hyvältä. (Silti ajatus joogaamisesta tuntuu nytkin houkuttavammalta kuin mikään muu.)

Hain Tokyokanin tilaukseni postista tänään, mutta en ole jaksanut purkaa laatikkoa ja tutustua sen sisältöön. Kontolleni ottamani luottamustehtävät - tai oikeastaan se yksi ainoa - kaduttavat minua ja minusta tuntuu, että yritän pitää liian monta palloa yhtä aikaa ilmassa, vaikka todellisuudessa en pysty osoittamaan niistä yhtäkään. Ei minulla ole sen enempää velvollisuuksia ja tekemistä kuin muillakaan, mutta jostakin syystä en nyt kestä samalla tavalla kuin muut.

Keitin itselleni kupillisen vihreää teetä, jonka join tässä kirjoittaessani. Se tai kirjoittaminen tai ne yhdessä virkistivät minua hieman. Taidan nyt purkaa postipakettini ja koitan jaksaa lähteä uimaankin.

Ooommmm...

Joogakurssini alkoi eilen ja kestää nyt viikonlopun yli. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina on kunakin parin tunnin harjoitus, ja kurssin jälkeen voin käydä joogakouluni alkeistunneilla. Eilisestä harjoituksesta jäi miellyttävä olo. Olen joogannut aikaisemmin kuntoklubilla ehkä suunnilleen seitsemän kertaa - seitsemän harvakseltaan vuoden ajalle ripoteltua kertaa. Siitä on kuitenkin hyötyä. Kevyen taitopohjani vuoksi eilen harjoittelemamme aurinkotervehdykset (tietynlaiset liikesarjat) olivat minulle tuttuja, joten pystyin varsin nopeasti keskittymään liikkeeseen ja hengittämiseen joutumatta pohtimaan, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Eilisen osalta pieni pettymykseni oli joogan teorian ja filosofian niukka selittäminen. Esimerkiksi bandhat, lihaslukot, vain mainittiin syvempien lihasten jännittämisenä erittelemättä niitä juuri mitenkään tai harjoittelematta niiden löytämistä. Tosin opetuksen yleistyyli oli asioiden käsitteleminen silloin kun ne tulivat harjoituksen myötä esiin, joten teoriapohjakin syvenee luultavasti ennen kurssin loppumista. Ja toki opin ja koin oivalluksiakin.

Astangajooga on fyysistä ja raskasta, "punnertamista ja venyttämistä", niin kuin kurssilla eilen sanottiin. Siinä tulee hiki ja lihakseni pyrkivät helposti tärisemään raskaissa staattisissa asennoissa. Toisaalta jo eilisen perusteella tuntuu siltä, että aika nopea tekninen edistyminen on hyvien neuvojen ja omien oivallusten avulla mahdollista. En ole ikinä ollut notkea, joten en yllä sulaviin ja kauniisiin asentoihin; käteni eivät esimerkiksi yllä lähellekään lattiaa taivuttaessani ylävartaloni suorin jaloin eteen. Venyvyyteni kuitenkin lisääntyi selvästi parin tunnin harjoittelemisen aikana lihasten lämmetessä ja tottuessa uudenlaiseen tapaan liikkua.

Astangajooga perustuu kahdeksaan periaatteeseen, jotka kattavat koko elämän: yama, niyama, asana, pranayama, pratyahara, dharana, dhyana sekä samadhi, joka on ilmeisesti oikeastaan seuraus noista seitsemästä muusta. Yama tarkoittaa pidättäytymistä, hyvän elämän periaatteita ja yhteisöllisiä hyveitä, kun niyama puolestaan viittaa henkilökohtaisiin hyveisiin. Asana lienee sanoista tutuin. Se viittaa jooga-asentoharjoituksiin. Harjoitusten aikana keskitytään syvästi tietynlaiseen hengitystekniikkaan; pranayama tarkoittaa hengityksen hallintaharjoituksia. Pratyahara, aistimusten lisääntyminen tai uudenlainen valppaus, seuraa joogaharjoituksen myötä. Dharana ja dhyana merkitsevät keskittymistä ja mietiskelyä, ja syvä mietiskelyn tila, samadhi, on siis saavutettavissa muiden periaatteiden kautta. Minulle ajankohtaisimpia ovat asana ja pranayama, käytännössä ajatellen fyysinen joogaharjoitus, jonka tekniikan oppimisen koen olevan edellytys muiden periaatteiden toteutumiselle, alku kahdeksanosaisella tiellä.

Joogatessa hengitetään rauhallista ujjayi-hengitystä, joka suuntautuu tavallista hengitystä ylemmäs levittäen rintakehää ja kylkiä. Kurkunpää rentoutetaan, jolloin äänirako jää hieman auki ja seuraa ujjayi-hengitykselle ominainen rantahietikkoon hiljaa lyövien meren aaltojen ääntä muistuttava kohina. Hengitystekniikkaa kutsutaan tämän vuoksi myös kurkkuhengitykseksi. Rauhallinen hengitys rentouttaa kehoa ja rauhoittaa harjoituksen aikana, ja liikesarjat etenevät hengityksen tahdissa. Asanoissa, sarjan eri vaiheiden asennoissa, pysytellään viiden hengityksen - siis sisään-ulos-parin - ajan, ja eilen kurssin ohjaaja sanoi, että oikeastaan astangajoogassa onkin kysymys erilaisten asanoiden hakemisesta, jotta voimme rentoutua syvien lihasten varaan ja ennen kaikkea hengittää ujjayi-hengitystä erilaisissa asennoissa.

Myös meditaatio on osa astangajoogaharjoitusta kahdeksanosaisen tien mukaisesti. Fyysisen harjoituksen aikana ajatukset keskittyvät hengityksen myötä, ja harjoitus päättyy rentoutumiseen ja meditaatioon, jossa ajatukset keskitetään itseen istuen suorana lootusasennossa aivan istuinkyhmyjen päällä. Eilen ei vielä päästy kurssilla edes aivan kunnolla käyntiin, mutta silti oloni oli upea raskaita fyysisiä harjoituksia seuranneen fyysisen ja psyykkisen rentoutumisen jälkeen, ja nyt todellakin odotan tulevaisuuttani joogan parissa.

Yhtenä lauantaina

Lumi sulaa taas pois ja käveleminen on loskassa kahlaamista. Illat ovat pimeitä ja katuvalot kimaltavat märässä asfaltissa. Tuuli ajaa vaatteiden läpi ja valo tulvii lämpimänä ikkunoista. Eilen olin koulussa 13 tuntia.

Olen jättänyt tekemättä aika paljon siitä, mikä olisi minulle oletettavasti hyväksi, mutta toisaalta olen myös tehnyt paljon. Tokyokanin tilaukseni saapunee ensi viikolla, aloitan tiistaina uintitekniikan opiskelemisen ja viikon päästä menen joogakurssille. Aloitin yliopistolla taas maanantaina, joten viikkoni on ollut täysi. Päivät ovat olleet ja tulevat monta viikkoa olemaan pitkiä, mutta en ole oikeastaan tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan lähinnä nauttinut siitä, että minulla on tekemistä ja että joku rytmittää päiviäni. (One workaholic coming up...?)

Vau!

Nyt muistan, mitä olen hukannut. Olen kovin nuori, mutta silti olen ehtinyt jo sekä kokea että menettää sen: otteen maailman ihmeellisyydestä, uuden janoamisen, humaltumisen tiedosta ja oivaltamisesta. Minkälaisella intohimolla ajattelinkaan akateemista alaani, minkälaisella intohimolla opin ymmärtämään maailmaa, minkälaisella intohimolla suhtauduin tieteeseen ja sen tarjoamaan tapaan käsittää todellisuus ympärilläni. Miten paljon olen ymmärtänyt ja miten paljon siitä nauttinut!

"Tietämisen ilo, yllättymisen ilo: avaan lehden, luen uutisen, hämmästyn ja
tunnen kuinka maailma avautuu ympärilläni - -. Avaan silmäni ja näen jotain,
ensimmäisen kerran; avaan mieleni ja uusi ajatus laskeutuu sinne, ensimmäisen
kerran."

Jo kerran mainitsemani avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sanoo sen, siinä viimeisimmässä kirjassaan Ihmeitä. Niin minä sen muistin. Enkä aio enää unohtaa.

Kaluamista

Rikon itse asettamiani nukkumaanmenoaikoja, mutta päätinhän olla kieltämättä itseltäni mitään ehdottomasti. Nyt tunnen tarvetta kirjoittaa hieman.

Vietin päivän perheeni kanssa ja keskustelu kulkeutui lopulta kiinnostukseeni zeniläisyyttä kohtaan. Koska tutustumisretkeni on sen osalta aivan alussa, viime kesänä haparoiden alkanut, en osannut kertoa aiheesta juuri mitään, enkä oikeastaan edes kuvata, mistä kiinnostukseni kumpuaa. Kohtasin jyrkän hihhuliuskontonäkökannan, jota en pystynyt kaatamaan mitenkään, koska minulla on vain heikko näkemykseni siitä, ettei zeniläisyys ole uskonto ainakaan samalla tavoin kuin kristinusko, islam tai edes perinteinen buddhalaisuus, vaan koen sen elämänfilosofiana ja -tapana. Jopa ihailemani Esko Valtaoja tunnustautuu viimeisimmässä kirjassaan "kaappibuddhalaiseksi" ja "zeniläiseksi nihilistiksi". Keskustelukumppanini olivat ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi Zen Centerin järjestämät zazenit (istumameditaatio) ja johdantokurssit ovat rahanhuijaamista hölmöiltä ja koko juttu enemmän kuin arvelluttava.

"Et kai ole osallistunut mihinkään sellaiseen? No älä missään nimessä osallistukaan! Etsä tajuu, että ne haluu sun maksavan ihan tyhjästä, siitä että sä pääset johonkin niiden tilaan miettimään rauhassa? Mikset sä voi miettiä kotonasi? Kun ne tajuu, että sulla on rahaa, ne yrittää imeä sut ihan kuiviin. Yks mun opiskelukaveri hurahti jossain vaiheessa ennen valmistumista johonkin tollaseen ja lakkasi olemasta missään tekemisissä sen vanhojen kavereiden kanssa. Kun mä nyttemmin kuulin siitä pari vuotta sitten, se oli jonkun sellaisen uskontojen huijaamat -yhdistyksen puheenjohtaja. Ja tollasesta zenbuddhalaisuusjutusta saa nopeesti leiman otsaansa - en mä ainakaan haluaisi, että mun opettaja tai lääkäri tai lakimies olisi mikään hihhuli. Mä lakkaisin käymästä sellasen luona ihan heti. Mun on vaikee tajuta tätä. Sä oot hemmetin fiksu, älykäs. Miks sä aina kiinnostut tollasista ihan ihmeellisistä jutuista? Mistä sä edes löydät niitä? Mikset sä voi vaan sopeutua olemaan länsimaalainen ja olla onnellinen meille tutulla tavalla olematta hörhö?"

Niin, miksen? Tarvitsenko elämääni uudenlaista hengellistä sisältöä ja suuntaa, tapaa olla yhteydessä itseeni? Kuten olen jo ehtinyt tässä blogissakin kirjoittaa, liekkini leimahtaa herkästi ja nopeasti, mutta palaa myös nopeasti loppuun. Minä kuljen luun luota toisen luo kaluten ne nopeasti paljaiksi ja heittäen sitten syrjään, etsien kai kuitenkin koko ajan jotakin, jonka haluaisin lopultakin ottaa mukaani. Tai ehkä olen vain ikuinen kaluaja ja syrjään heittäjä, ehkä tarvitsen jatkuvasti uusia virikkeitä ja entistä villimpiä juttuja, enkä oikeasti haluakaan ikinä asettua mihinkään. Ehkä saan nautintoni olemalla turvallisesti erilainen ja yllättävä - se, joka kenenkään odottamatta tunteekin kvanttimekaniikkaa ja itämaista hengellisyyttä.

Minulle ehdotettiin, että suuntaisin intoani ja mielenkiintoani vaikka politiikkaa kohtaan. Taitaa kertoa edellä kirjoittamani valossa huonoa minusta, että ajatus innosti minua heti - joskaan ei zeniläisyyden sijasta vaan sen rinnalla (älkää kertoko perheelleni; tosin tämänpäiväinen kyllä latisti intoani zeniläisyyteen perehtymistä kohtaan, ja aion tosiaan pysyä etäällä kaikista järjestöistä). Puoluekantani on ollut minulle selvä jo ennen äänestysiän saavuttamista, ja poliittiset asiat ovat ainakin yleisellä tasolla kiinnostaneet minua pitkään. Aion siis kokeilla, antaa nuorisopolitiikalle mahdollisuuden. Täytyy hieman nettailla, joskos jossakin olisi tietoa mahdollisesti uuden vuoden alkajaisiksi järjestettävistä uusille tulokkaille sopivista tapahtumista.

Ja lisäys uudenvuodenlupauslistaani:

• otan muiden antamat neuvot vakavaan harkintaani, vaikka ne tuntuisivat ensialkuun vastenmielisiltä tai mahdottomilta