keskiviikko 30. tammikuuta 2008

Normaalia

Sujuu hyvin ja tuntuu hyvältä. On vaan kiire, enkä ehdi ja jaksa tehdä kaikkea mitä pitäisi tai voisi tehdä. Mutta ei se mitään. Ja joo - pitäis olla jo nukkumassa... :)

lauantai 26. tammikuuta 2008

It's been a hard week's end

Takana ei ole viikoista vahvin. Oikeastaan viikko on ollut suorastaan ankea. Ostin itselleni joogamaton, jollaista olin hyväksi todeten kokeillut joogasalilla, ja menin eilen harjoittelemaan toisen kerran tällä viikolla. Mutta maton liukkaus oli vielä paljon pahempi kuin maanantaina, kun epävarmana liukastelin lainamatollani. Mikä pettymys! Eilen illalla harjoituksen jälkeen oloni oli superkurja - uusi epäonnistunut joogakokemus oli todellinen synkän viikon synkistymä.

Nyt aamupäivällä jaksoin ryhtyä selvittämään matto-ongelmaani. Vaikuttaa siltä, että uudet matot ovat usein tosi liukkaita kostuessaan; maton pesemisen pitäisi auttaa. Toisaalta joidenkin kokemusten mukaan peseminen ei vaikuta mitenkään. Toivon todella, että kalliin mattoni liukkaus helpottaa pesussa. Tosin en oikein tiedä, miten matto pitäisi pestä, koska sitä ei saa heittää koneeseen. Jos vaikka fairilla... Mikäli liukkaus ei häviä, minun pitänee ostaa puuvillamatto pidon lisäämiseksi, mutta se on varsinainen sika säkissä, koska en ole koskaan kokeillut sellaista (ajatus hien ja muut eritteet hanakasti imevän puuvillamaton lainaamisesta kokeilun vuoksi on vähän epämiellyttävä). Ohuet joogamatot ovat menneet käytössäni helposti kurttuun, minkä olettaisin tapahtuvan puuvillamatolla vielä hanakammin, joten ajatus tästä vaihtoehdosta ei oikein nosta mielialaani. Mutta vaihtoehto on olemassa, ja kuka tietää, vaikka se toimisikin kohdallani?

Viimevuotinen tahattomasti ja yllätyksekseni huonosti hoitamani velvollisuus nousi pintaan tällä viikolla tehdäkseen olostani entistä kurjemman. Pelkään kohtaavani suuttumusta, ärtymistä ja jopa suoraa sättimistä, joita en kerta kaikkiaan jaksaisi. Jos olisin vain tekemättä mitään yleishyödyllistä ja huolehtisin ainoastaan omista asioistani, minulla ei olisi tällaisia murheita. En vello itsesäälin mainingeissa, mutta oikeasti: miksi teen mitään ylimääräistä, kun niin harvoin kukaan huomioi onnistumisia ja yhteiseksi eduksi tehtyjä asioita, mutta epäonnistumisista joutuu aina kärsimään?

Koitin eilen helpottaa oloani vanhoilla tavoillani. Kolme elokuvaa putkeen, koko päivä television edessä ja epätervettä toimintaa. Ylläri: ei tullut parempi mieli. Nukutun yön jälkeen oloni on kuitenkin taas kohtalainen, vaikkakaan en halua lukea sähköpostejani avautumisen pelossa. No, taidan lähteä tekemään tutkimustani yliopistolle. Tai ehkä koitan eka pestä sen maton.

tiistai 22. tammikuuta 2008

Väsyttää.

Haluaisin niin kovin antaa periksi. Haluaisin antaa olla, haluaisin luovuttaa. En oikein tiedä mitä, enkä tosiaan tiedä miten. Olen väsynyt ja minusta tuntuu, että haluaisin päästää irti; en jaksa roikkua enää. Lintsasin tänään pakollisesta opetuksesta ja suunnittelen lintsaavani uintikurssilta.

Minusta tuntui samanlaiselta eilenkin, joten menin joogaan toivoen sen helpottavan oloani; tunsin viikonloppuna olevani taivaassa harjoitusten jälkeen - ilmaus, jota en käytä kevyesti. Suureksi pettymyksekseni joogaaminen ei kuitenkaan tuonut helpotusta. Joogamatto muuttui liukkaaksi kun hikosin, ja jalkani luistivat niin, etten pystynyt tekemään asanoita kunnolla joutuessani koko ajan korjaamaan jalkojen asentoa ja pelkäämään liukastumista. En pystynyt keskittymään harjoitukseen ollenkaan, eikä se tuntunut hyvältä. (Silti ajatus joogaamisesta tuntuu nytkin houkuttavammalta kuin mikään muu.)

Hain Tokyokanin tilaukseni postista tänään, mutta en ole jaksanut purkaa laatikkoa ja tutustua sen sisältöön. Kontolleni ottamani luottamustehtävät - tai oikeastaan se yksi ainoa - kaduttavat minua ja minusta tuntuu, että yritän pitää liian monta palloa yhtä aikaa ilmassa, vaikka todellisuudessa en pysty osoittamaan niistä yhtäkään. Ei minulla ole sen enempää velvollisuuksia ja tekemistä kuin muillakaan, mutta jostakin syystä en nyt kestä samalla tavalla kuin muut.

Keitin itselleni kupillisen vihreää teetä, jonka join tässä kirjoittaessani. Se tai kirjoittaminen tai ne yhdessä virkistivät minua hieman. Taidan nyt purkaa postipakettini ja koitan jaksaa lähteä uimaankin.

lauantai 19. tammikuuta 2008

Ooommmm...

Joogakurssini alkoi eilen ja kestää nyt viikonlopun yli. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina on kunakin parin tunnin harjoitus, ja kurssin jälkeen voin käydä joogakouluni alkeistunneilla. Eilisestä harjoituksesta jäi miellyttävä olo. Olen joogannut aikaisemmin kuntoklubilla ehkä suunnilleen seitsemän kertaa - seitsemän harvakseltaan vuoden ajalle ripoteltua kertaa. Siitä on kuitenkin hyötyä. Kevyen taitopohjani vuoksi eilen harjoittelemamme aurinkotervehdykset (tietynlaiset liikesarjat) olivat minulle tuttuja, joten pystyin varsin nopeasti keskittymään liikkeeseen ja hengittämiseen joutumatta pohtimaan, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Eilisen osalta pieni pettymykseni oli joogan teorian ja filosofian niukka selittäminen. Esimerkiksi bandhat, lihaslukot, vain mainittiin syvempien lihasten jännittämisenä erittelemättä niitä juuri mitenkään tai harjoittelematta niiden löytämistä. Tosin opetuksen yleistyyli oli asioiden käsitteleminen silloin kun ne tulivat harjoituksen myötä esiin, joten teoriapohjakin syvenee luultavasti ennen kurssin loppumista. Ja toki opin ja koin oivalluksiakin.

Astangajooga on fyysistä ja raskasta, "punnertamista ja venyttämistä", niin kuin kurssilla eilen sanottiin. Siinä tulee hiki ja lihakseni pyrkivät helposti tärisemään raskaissa staattisissa asennoissa. Toisaalta jo eilisen perusteella tuntuu siltä, että aika nopea tekninen edistyminen on hyvien neuvojen ja omien oivallusten avulla mahdollista. En ole ikinä ollut notkea, joten en yllä sulaviin ja kauniisiin asentoihin; käteni eivät esimerkiksi yllä lähellekään lattiaa taivuttaessani ylävartaloni suorin jaloin eteen. Venyvyyteni kuitenkin lisääntyi selvästi parin tunnin harjoittelemisen aikana lihasten lämmetessä ja tottuessa uudenlaiseen tapaan liikkua.

Astangajooga perustuu kahdeksaan periaatteeseen, jotka kattavat koko elämän: yama, niyama, asana, pranayama, pratyahara, dharana, dhyana sekä samadhi, joka on ilmeisesti oikeastaan seuraus noista seitsemästä muusta. Yama tarkoittaa pidättäytymistä, hyvän elämän periaatteita ja yhteisöllisiä hyveitä, kun niyama puolestaan viittaa henkilökohtaisiin hyveisiin. Asana lienee sanoista tutuin. Se viittaa jooga-asentoharjoituksiin. Harjoitusten aikana keskitytään syvästi tietynlaiseen hengitystekniikkaan; pranayama tarkoittaa hengityksen hallintaharjoituksia. Pratyahara, aistimusten lisääntyminen tai uudenlainen valppaus, seuraa joogaharjoituksen myötä. Dharana ja dhyana merkitsevät keskittymistä ja mietiskelyä, ja syvä mietiskelyn tila, samadhi, on siis saavutettavissa muiden periaatteiden kautta. Minulle ajankohtaisimpia ovat asana ja pranayama, käytännössä ajatellen fyysinen joogaharjoitus, jonka tekniikan oppimisen koen olevan edellytys muiden periaatteiden toteutumiselle, alku kahdeksanosaisella tiellä.

Joogatessa hengitetään rauhallista ujjayi-hengitystä, joka suuntautuu tavallista hengitystä ylemmäs levittäen rintakehää ja kylkiä. Kurkunpää rentoutetaan, jolloin äänirako jää hieman auki ja seuraa ujjayi-hengitykselle ominainen rantahietikkoon hiljaa lyövien meren aaltojen ääntä muistuttava kohina. Hengitystekniikkaa kutsutaan tämän vuoksi myös kurkkuhengitykseksi. Rauhallinen hengitys rentouttaa kehoa ja rauhoittaa harjoituksen aikana, ja liikesarjat etenevät hengityksen tahdissa. Asanoissa, sarjan eri vaiheiden asennoissa, pysytellään viiden hengityksen - siis sisään-ulos-parin - ajan, ja eilen kurssin ohjaaja sanoi, että oikeastaan astangajoogassa onkin kysymys erilaisten asanoiden hakemisesta, jotta voimme rentoutua syvien lihasten varaan ja ennen kaikkea hengittää ujjayi-hengitystä erilaisissa asennoissa.

Myös meditaatio on osa astangajoogaharjoitusta kahdeksanosaisen tien mukaisesti. Fyysisen harjoituksen aikana ajatukset keskittyvät hengityksen myötä, ja harjoitus päättyy rentoutumiseen ja meditaatioon, jossa ajatukset keskitetään itseen istuen suorana lootusasennossa aivan istuinkyhmyjen päällä. Eilen ei vielä päästy kurssilla edes aivan kunnolla käyntiin, mutta silti oloni oli upea raskaita fyysisiä harjoituksia seuranneen fyysisen ja psyykkisen rentoutumisen jälkeen, ja nyt todellakin odotan tulevaisuuttani joogan parissa.

lauantai 12. tammikuuta 2008

Yhtenä lauantaina

Lumi sulaa taas pois ja käveleminen on loskassa kahlaamista. Illat ovat pimeitä ja katuvalot kimaltavat märässä asfaltissa. Tuuli ajaa vaatteiden läpi ja valo tulvii lämpimänä ikkunoista. Eilen olin koulussa 13 tuntia.

Olen jättänyt tekemättä aika paljon siitä, mikä olisi minulle oletettavasti hyväksi, mutta toisaalta olen myös tehnyt paljon. Tokyokanin tilaukseni saapunee ensi viikolla, aloitan tiistaina uintitekniikan opiskelemisen ja viikon päästä menen joogakurssille. Aloitin yliopistolla taas maanantaina, joten viikkoni on ollut täysi. Päivät ovat olleet ja tulevat monta viikkoa olemaan pitkiä, mutta en ole oikeastaan tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan lähinnä nauttinut siitä, että minulla on tekemistä ja että joku rytmittää päiviäni. (One workaholic coming up...?)

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Vau!

Nyt muistan, mitä olen hukannut. Olen kovin nuori, mutta silti olen ehtinyt jo sekä kokea että menettää sen: otteen maailman ihmeellisyydestä, uuden janoamisen, humaltumisen tiedosta ja oivaltamisesta. Minkälaisella intohimolla ajattelinkaan akateemista alaani, minkälaisella intohimolla opin ymmärtämään maailmaa, minkälaisella intohimolla suhtauduin tieteeseen ja sen tarjoamaan tapaan käsittää todellisuus ympärilläni. Miten paljon olen ymmärtänyt ja miten paljon siitä nauttinut!
"Tietämisen ilo, yllättymisen ilo: avaan lehden, luen uutisen, hämmästyn ja
tunnen kuinka maailma avautuu ympärilläni - -. Avaan silmäni ja näen jotain,
ensimmäisen kerran; avaan mieleni ja uusi ajatus laskeutuu sinne, ensimmäisen
kerran."
Jo kerran mainitsemani avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sanoo sen, siinä viimeisimmässä kirjassaan Ihmeitä. Niin minä sen muistin. Enkä aio enää unohtaa.

lauantai 5. tammikuuta 2008

Kaluamista

Rikon itse asettamiani nukkumaanmenoaikoja, mutta päätinhän olla kieltämättä itseltäni mitään ehdottomasti. Nyt tunnen tarvetta kirjoittaa hieman.

Vietin päivän perheeni kanssa ja keskustelu kulkeutui lopulta kiinnostukseeni zeniläisyyttä kohtaan. Koska tutustumisretkeni on sen osalta aivan alussa, viime kesänä haparoiden alkanut, en osannut kertoa aiheesta juuri mitään, enkä oikeastaan edes kuvata, mistä kiinnostukseni kumpuaa. Kohtasin jyrkän hihhuliuskontonäkökannan, jota en pystynyt kaatamaan mitenkään, koska minulla on vain heikko näkemykseni siitä, ettei zeniläisyys ole uskonto ainakaan samalla tavoin kuin kristinusko, islam tai edes perinteinen buddhalaisuus, vaan koen sen elämänfilosofiana ja -tapana. Jopa ihailemani Esko Valtaoja tunnustautuu viimeisimmässä kirjassaan "kaappibuddhalaiseksi" ja "zeniläiseksi nihilistiksi". Keskustelukumppanini olivat ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi Zen Centerin järjestämät zazenit (istumameditaatio) ja johdantokurssit ovat rahanhuijaamista hölmöiltä ja koko juttu enemmän kuin arvelluttava.

"Et kai ole osallistunut mihinkään sellaiseen? No älä missään nimessä osallistukaan! Etsä tajuu, että ne haluu sun maksavan ihan tyhjästä, siitä että sä pääset johonkin niiden tilaan miettimään rauhassa? Mikset sä voi miettiä kotonasi? Kun ne tajuu, että sulla on rahaa, ne yrittää imeä sut ihan kuiviin. Yks mun opiskelukaveri hurahti jossain vaiheessa ennen valmistumista johonkin tollaseen ja lakkasi olemasta missään tekemisissä sen vanhojen kavereiden kanssa. Kun mä nyttemmin kuulin siitä pari vuotta sitten, se oli jonkun sellaisen uskontojen huijaamat -yhdistyksen puheenjohtaja. Ja tollasesta zenbuddhalaisuusjutusta saa nopeesti leiman otsaansa - en mä ainakaan haluaisi, että mun opettaja tai lääkäri tai lakimies olisi mikään hihhuli. Mä lakkaisin käymästä sellasen luona ihan heti. Mun on vaikee tajuta tätä. Sä oot hemmetin fiksu, älykäs. Miks sä aina kiinnostut tollasista ihan ihmeellisistä jutuista? Mistä sä edes löydät niitä? Mikset sä voi vaan sopeutua olemaan länsimaalainen ja olla onnellinen meille tutulla tavalla olematta hörhö?"

Niin, miksen? Tarvitsenko elämääni uudenlaista hengellistä sisältöä ja suuntaa, tapaa olla yhteydessä itseeni? Kuten olen jo ehtinyt tässä blogissakin kirjoittaa, liekkini leimahtaa herkästi ja nopeasti, mutta palaa myös nopeasti loppuun. Minä kuljen luun luota toisen luo kaluten ne nopeasti paljaiksi ja heittäen sitten syrjään, etsien kai kuitenkin koko ajan jotakin, jonka haluaisin lopultakin ottaa mukaani. Tai ehkä olen vain ikuinen kaluaja ja syrjään heittäjä, ehkä tarvitsen jatkuvasti uusia virikkeitä ja entistä villimpiä juttuja, enkä oikeasti haluakaan ikinä asettua mihinkään. Ehkä saan nautintoni olemalla turvallisesti erilainen ja yllättävä - se, joka kenenkään odottamatta tunteekin kvanttimekaniikkaa ja itämaista hengellisyyttä.

Minulle ehdotettiin, että suuntaisin intoani ja mielenkiintoani vaikka politiikkaa kohtaan. Taitaa kertoa edellä kirjoittamani valossa huonoa minusta, että ajatus innosti minua heti - joskaan ei zeniläisyyden sijasta vaan sen rinnalla (älkää kertoko perheelleni; tosin tämänpäiväinen kyllä latisti intoani zeniläisyyteen perehtymistä kohtaan, ja aion tosiaan pysyä etäällä kaikista järjestöistä). Puoluekantani on ollut minulle selvä jo ennen äänestysiän saavuttamista, ja poliittiset asiat ovat ainakin yleisellä tasolla kiinnostaneet minua pitkään. Aion siis kokeilla, antaa nuorisopolitiikalle mahdollisuuden. Täytyy hieman nettailla, joskos jossakin olisi tietoa mahdollisesti uuden vuoden alkajaisiksi järjestettävistä uusille tulokkaille sopivista tapahtumista.

Ja lisäys uudenvuodenlupauslistaani:
  • otan muiden antamat neuvot vakavaan harkintaani, vaikka ne tuntuisivat ensialkuun vastenmielisiltä tai mahdottomilta

perjantai 4. tammikuuta 2008

Tokiolaiskeittiötä kasaamassa

Olen edistänyt japanilaiseen ruokaan tutustumishankettani lopultakin myös jotakin aikaan saaden. Löysin netistä helsinkiläisen Tokyokanin, joka toimittaa japanilaisia ruokatarvikkeita, astioita ja sen sellaista myös postitse. Se tuntui melkoiselta aarreaitalta tai lähes runsaudensarvelta, kun tähän mennessä olen käynyt tutkimassa vain thai-painotteisten orientaalikauppojen hyllyjä ja nettisivuja löytämättä juuri lainkaan japanilaisen keittiön perusraaka-aineita.

Minulla on oppaanani Naomi Moriyaman kirjoittama japanilaisia kotiruokareseptejä sisältävä kirja. Se ei ole teoksena kovin ansiokas tai toimiva, mutta selittää silti japanilaisen ruokakulttuurin perusteet, tai ainakin yhden näkemyksen niistä. En ole ikinä syönyt sushia tai mitään muutakaan japanilaista ruokaa, tai ainakaan en ole tajunnut, mikäli minulle on sellaista joskus tarjoiltu, mutta peruskiinnostus Japanin ruokakulttuuria kohtaan on itänyt pitkään. Lopullinen sysäys kohti japanilaisen ruoan kokeilemista aiheutui Moriyaman kirjan takakansitekstistä: japanilaisnaiset ovat maailman pitkäikäisimpiä ja elävät pitkät elämänsä myös huomattavan terveinä - ja normaalipainoisina, lisättäköön. Kun suomalaisnaisista viidennes on liikalihavia, kirjan mukaan japanislaisnaisten liikalihavuus jää kolmeen prosenttiin. Olkoonkin, että perimä luultavasti selittää osittain japanilaisten eliniän ja terveyden - japanilaiset miehet esimerkiksi savuavat korsteenin lailla, mutta elävät silti muita teollisuusmaiden miehiä pidempään - tämä tuntuu kokeilemisen arvoiselta jutulta.

Perusaineksiin kuuluvien soijakastikkeen ja mison korkeat suolapitoisuudet tosin arveluttavat minua samoin kuin japanista ruokaa syövien kuidunsaanti. Merilevä ei liene kovin kuitupitoista, kuten ei nähdäkseni oikein mikään muukaan japanilaisen keittiön perusraaka-aine, joten luulisin esimerkiksi Suomessa verrattain harvinaisen paksusuolen syövän olevan Japanissa paljon yleisempi. Siispä pidän suomalaisen ruisleivän jatkossakin mukana kuvioissa. Ja valitsen kaappiini vähäsuolaista soijakastiketta.

Tokyokanin lisäksi hienolta ja hyödylliseltä vaikuttava sattumalöydös matkallani japanilaisen ruoan maistelijaksi on suomalais-japanilaisen pariskunnan keittiötä esittelevä Kasvimaalta keittiöön -blogi. Sen antamien virikkeiden ja Moriyaman kirjan perusraaka-ainelistan perusteella tilasin Tokyokanista seesaminsiemeniä, miriniä (makea alkoholipitoinen maustekastike), riisiviinietikkaa, wasabia (piparjuurta tuubissa), kalahiutaleita (katsuobushi), veripeippi- eli shisosirotetta, inkivääritahnaa, misoa sekä nori-, kombu- ja wakame-merilevää. Päätin myös näin aluksi turvautua valmiiseen dashiin, joka on monien eri ruokien levästä ja kalahiutaleista valmistettu perusliemi. Lisäksi minulla on valmiiksi ostamaani seesamiöljyä - ainoa, mitä löysin kaupan hyllystä.

Olen jokseenkin tottunut kaikkimullehetinyt-tyyliin, jossa intoni leimahtaa nopeasti ja myös palaa nopeasti loppuun, mutta ilmeisesti olen haudutellut japanilaiseen ruokakulttuuriin tutustumista riittävän pitkään, sillä minulla on kärsivällinen olo, vaikka raaka-aineiden etsiminen on ollut työlästä ja joudun ne nyt löydettyäni edelleen odottamaan paketin saapumista. On vain hienoa ajatella, että ehkä jo ensi viikolla pääsen tutustumaan aineksiin ja makuihin, joista en vielä tiedä yhtään mitään.

Rauhallista

Tämä on niitä päiviä. (Niitä hyviä, tietty.) Heräsin aamulla ajoissa, tänä vuonna ensimmäisen kerran aikeideni mukaisesti ennen kahdeksaa, siivoamaan ja pesemään pyykkiä. Myönnettäköön sen olleen vaikeaa, mutta minä tein sen silti - en tosin torkuttamatta. Yhteen mennessä kotini kiilteli ja tuoksuikin jo puhtauttaan, minkä lisäksi olin pessyt ja kuivattanut kolme koneellista pyykkiä. Puunasin rauhalliseen tahtiin, kiirehtimättä ja pelkästään kulloiseenkin askareeseeni keskittyen; en kuunnellut edes musiikkia, vaikka tavallisesti haen siivotessani seuraa Robbiesta, Jamesista tai ylipäätään jostakin muusta kuin mopinvarresta. Hiljaisuuden harjoitteleminen on hyväksi, sillä olen tottunut pitämään oikeastaan jatkuvasti joko television tai radion päällä, mikä vie väistämättä huomioni osittain siitä jostakin muusta, mitä teen taustahälyä samalla puolittain seuraten. Tuntuu paremmalta - ja uskoakseni myös on parempi - siivota siivoamiseen keskittyen kuin välttää aktiivisesti käynnissä olevan askareensa miettimistä yrittäen keskittyä johonkin muuhun.

Suuresti vähentynyt television katselu tuntuu jo nyt joltakin. Kun olen tottunut könyämään kaikki kolme kaukosäädintäni - televisio, kotiteatteri, digiboksi - läpi aikalailla vain tavan vuoksi heti herättyäni aamuisin ja heti kotiin palattuani iltapäivisin, nyt käynnistän television vain silloin, kun aion todella katsoa jotakin tai lukea uutisia teksti-tv:ltä. Parissa päivässä uudenlainen rauha tuntuu asettuneen kotiini sekä kouriintuntuvalla tavalla hiljaisuutena että tietynlaisena henkisenä aistimuksena. Lisäksi minulle vieras tapa tarttua kirjaan keskellä päivää kaukosäätimien sijasta on osoittautunut suorastaan nautinnolliseksi. Siinä missä televisio on passivoiva ja paljolti tyhmentävä laite, itse lukeminen vaatii aidon huomion ja ajaa oivaltamaan itse. Ei sillä, etten olisi tajunnut tuota jo paljon aiemmin; en aivan käsitä, miksi television eteen asettumisen laiska helppous on ajanut kirjojen avaaman maailman edelle.

torstai 3. tammikuuta 2008

Arkisia askareita

Rästissä olevat asiat ovat elleivät suurin, niin ainakin yksi suurimmista ahdistusta kasaavista tekijöistä. Mihinkään on hankala keskittyä, jos aivojen valkoisessa aineessa vilisee ristiin rastiin viestejä siitä, että jokin muu on jäänyt tekemättä. "Älä jätä huomiselle sitä, minkä voit tehdä jo tänään." "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää." Vanhat latistuneet sanonnat osuvat usein oikeaan - ei niistä kai muuten olisi ikinä tullutkaan vanhoja latistuneita sanontoja, vaan ne olisi unohdettu ennen kuin niin ehti tapahtua.

Ainakaan minun kohdallani asian ei tarvitse olla iso nakertaakseen isosti keskittymiskykyäni. Tai oikeastaan moni pieni juttu taitaa kumuloitua isoksi nakertajaksi. Konkreettisten kotitöiden kertymistä ei voi olla huomaamatta, mutta myös näkymättömät tekemättä jäävät teot osaavat muistuttaa itsestään. Olen jo monena iltana napostellut suklaata vuoteessa ja sitten nukahtanut pesemättä hampaitani - olen tainnut jo menettää pelini (tai siis hampaani). Laiskuus on melkoinen oravanpyörä; laiskuus synnyttää laiskuutta. Kun en eilen pessyt kasvojani, miksi oikeastaan tekisin niin tänäänkään? Eikä sanomalehden pöydälle lojumaan jättämisestä ole kovin pitkä matka preeriapensaiden tapaan aution lattian poikki pyöriviin pölypalloihin ja kaikkien pöytäpintojen hukkumiseen monenmoisen roinan alle.

  • tiskaan heti, kun synnytän tiskiä
  • vien likapyykit pyykkikoriin heti sen sijaan, että jättäisin niitä lojumaan lattialle
  • vaihdan sänkyyni lakanat 2 viikon välein
  • petaan sänkyni joka aamu - annan sen ensin tuulettua
  • en anna epäjärjestykselle sijaa kotonani - korjaan käyttämäni esineet heti omille paikoilleen
  • siivoan joka perjantai heti aamulla tai heti yliopistolta palattuani
  • vien roskapussin ulos heti sen täytyttyä
  • lajittelen jätteet
  • lajittelen postin heti kun se saapuu - mitä luen, mitä en lue - ja laitan tarpeettoman suoraan paperinkeräykseen
  • pesen hampaani 2 kertaa päivässä
  • lankaan hampaani joka ilta
    pesen kasvoni 2 kertaa päivässä ja käytän niihin kosteusvoidetta
  • rasvaan vartaloni iltaisin
  • jos lainaan joltakulta rahaa, maksan velkani heti takaisin

En tykkää kotitöistä, en tosiaankaan tykkää. Vanhempani tekivät minulle lapsena karhunpalveluksen antamalla minun elää rasittamatta minua hyödyllisillä askareilla. Ainoa velvollisuuteni oli pedata sänkyni päivittäin, mutta useimmiten jätin senkin tekemättä, jolloin joku muu hoiti homman puolestani. Kun kotona siivottiin, muilla oli omat tehtävänsä, mutta jostakin syystä minun täytyi aina vain järjestellä huoneeni, jonka äiti sitten tuli imuroimaan ja luuttuamaan. Muutenkin totuin lapsuudessani saamaan kaiken valmiina. Ehkä se johtui siitä, että olin perheen nuorin. Joka tapauksessa täytin ja käynnistin pesukoneen ensimmäisen kerran muutettuani omaan kotiini kaksi ja puoli vuotta sitten.

Aluksi kodinhoito oli minulle kuin seikkailua; se oli uutta ja jännittävää, lapsena leikkimättä jäänyttä kotileikkiä. Muisto siitä, miten hienolta omista asioista huolehtiminen tuntui itsenäisen elämäni alussa, nousi nyt kirjoittaessani mieleeni. Asia on ihmisille yleensä aivan arkinen ja arkinen siitä on vuosien aikana tullut minullekin (eikä arkistumiseen totisesti kulunut vuosia), mutta silloin kaksi ja puoli vuotta sitten itse pesemieni pyykkien nostaminen kuivumaan ja tiskipöydän kiillottaminen tiskaamisen jälkeen herättivät minussa itsetyytyväistä ylpeyttä - myönteistä ja hyvää sellaista. Tästä lähtien minä haluan taas siivota, tiskata ja elää arkeani omaksuen tässä hetkessä toimimisen ja aikaansaamisen nautinnon.

keskiviikko 2. tammikuuta 2008

23 kromosomia kohtaa 23 kromosomia

Tyttövauvalla on syntyessään kummassakin munasarjassaan noin 600 000 alkumunarakkulaa, joilla on potentiaali kehittyä aikanaan munarakkuloiksi. Murrosikään mennessä niiden määrä on laskenut 40 000:een munasarjaa kohti, mutta edelleen 80 000 solua odottaa vuoroaan joka kuukausi. Tietyssä naisen kuukautiskierron vaiheessa 6-12 lähtee kehittymään tavoitteenaan tulla kypsiksi munarakkuloiksi, Graafin follikkeleiksi. Noin viikon kehittymisen jälkeen yksi yrittäjä onnistuu ohittaen kilpailijansa ja saavuttaen kaikkien yhteisen tavoitteen. Muut kehittymässä olleet munarakkulat surkastuvat, eivätkä saa enää ikinä uutta yritystä. Naisen elämän aikana, mikäli asiat sujuvat luonnollisesti ilman ehkäisytarkoituksessa tehtyä puuttumista, 400 munarakkulaa kypsyy Graafin follikkeleiksi kaikista niistä 600 000:ta, jotka paloivat halusta päästä näyttämään kyntensä.

Kaksi kivestä, joita keskivertomies kantaa jalkovälissään, tuottavat yhteensä 120 miljoonaa siittiötä joka päivä. Siittiötuotanto on monivaiheinen ja pitkä prosessi, jota "päivittäinen tuottaminen" suuresti aliarvioi ja yksinkertaistaa. Oikeastaan 120 miljoonaa siittiösolua pääsee päivittäin pitkän tien päähän - tien, joka on alkanut primordiaali-itusoluista miehen ollessa vasta sikiönä äitinsä kohdussa. Kullakin tänään valmistuvasta 120 miljoonasta on ainakin noin kuukausi aikaa odottaa yksityistä tapaamista ennen kuin hedelmöityskyky menetetään ja tuoreet siimahännät syrjäyttävät vanhukset väistämättä.

Sitten... Kauniita sanoja, kynttiläillallinen, pvc-vaatteita - mikä ketäkin kiihottaa. Ja niin puoli miljardia siittiösolua ampaisee lämpöisestä kotipesästään kohti uusia seikkailuja. Vaikka naisen sisäiset sukuelimet avustavat matkantekoa siinä missä kunkin siittiön henkilökohtainen häntäkin, lopulta vain pari tuhatta siittiösolua niistä puolesta miljardista pääsee edes lähelle unelmiensa munasolua. Se tapahtuu munanjohtimessa, mistä on munasolun nopeudella vielä 4-5 päivän matka kohtuun. Hedelmöittäminen on raskasta työtä, sillä itse munasolu piilottelee monen solukerroksen takana. Siittiöillä on omat keinonsa läpäistä kerrokset ja sitten vielä munasolun oma seinämä, mutta niillä on myös kiire. Kun yksi onnistuu, ovi sulkeutuu kaikilta muilta; munasolun ulkokalvosta tulee uudelleenläpäisemätön. Mutta viimein se maailman tärkein on tapahtunut.

Yksi munasolu yli miljoonasta ja yksi siittiösolu melkein 3 biljoonasta mahdollisesta (jos ajatellaan hyvin hypoteettisesti 75-vuotiaaksi elävää miestä, jonka siittiösolujen kehitys käynnistyy 13-vuotiaana ja joka tuottaa tasaisesti sen 120 miljoonaa siittiötä päivässä; biljoona on siis miljoona miljoonaa ja sisältää siten 12 nollaa) yhdistyvät muodostaen uuden ihmisyksilön alun - uuden ihmisen yksilöllisyyttä ei varmaankaan edes tarvitsisi korostaa. Tätä tapahtuu jatkuvasti, paljon useammin kuin synnytyslaitoksilla käyminen antaa ymmärtää. Vähän yli 60 raskautta sadasta päättyy keskenmenoon varhaisessa vaiheessa, yleensä ilman että nainen missään vaiheessa edes tajuaa olleensa raskaana.

Että minun vanhempani harrastivat seksiä juuri sillä tietyllä hetkellä, juuri sillä tietyllä tavalla; että siemensyöksy tapahtui juuri niin kuin se tapahtui; että siittimen asento emättimessä antoi ratkaisevan etulyöntiaseman juuri sille yhdelle solulle verrattuna siihen toiseen, joka ehkä oikeasti oli vähän nopeampi uimari. Että vanhempieni vanhemmat harrastivat seksiä juuri sillä tietyllä hetkellä, juuri sillä tietyllä tavalla; että siemensyösy tapahtui juuri niin kuin se tapahtui; että siittimen asento emättimessä antoi ratkaisevan etulyöntiaseman juuri sille yhdelle solulle. Että vanhempieni vanhempien vanhemmat... Että Kekkosen vanhemmat... Että Hitlerin vanhemmat... Että Einsteinin vanhemmat... Että Titanicin kapteenin vanhemmat... Että Gutenbergin vanhemmat... Että Sokrateen vanhemmat harrastivat seksiä juuri sillä tietyllä hetkellä, juuri sillä tietyllä tavalla; että siemensyöksy tapahtui juuri niin kuin se tapahtui; että siittimen asento emättimessä antoi ratkaisevan etulyöntiaseman juuri sille yhdelle solulle.

Jos Sokrateen vanhemmat olisivat tehneet asiat aivan hippusen verran eri tavoin, Sokrateen tilalla olisi syntynyt joku muu, joka olisi vaikuttanut elämänsä aikana jollakin toisella tavalla. Voi olla, että ihmisten elämä sinänsä olisi pääpiirteissään samanlaista kuin se on nyt, mutta on varmaa, että sitä elämää viettäisivät ihan muut ihmiset kuin nyt tässä meidän todellisuudessamme. Jos Gutenbergin vanhemmat olisivat saaneet pikku Johanneksen sijasta Jutan tai vaikka Johanneksenkin, joka kuitenkin olisi ollut joku ihan muu kuin painokoneen kehittänyt Johannes, joku muu olisi varmaan keksinyt painokoneen, mutta Johannes Gutenbergin puuttuminen tunnetusta historiasta olisi muuttanut kaikki pienet yksityiskohdat häntä seuranneessa maailmassa. Jonkun toisen kapteenin päälliköimänä Titanic olisi ehkä säästynyt kohtaloltaan ainakin sinä yönä 15.4.1912, eikä suuronnettomuuden aiheuttama muutos ihmisten näkemykseen omasta ylivertaisuudestaan luonnon edessä olisi tapahtunut ainakaan juuri silloin. Minkälainen maailma olisi ilman Einsteinia? Mihin se olisi päätynyt, jos Hitler ei olisi vaikuttanut historian kulkuun? Minkälainen maa Suomi olisi ja miten olisivat muodostuneet suomalaisten elämät ilman Kekkosta? Minun kannaltani millään noista kysymyksistä ei ole merkitystä, koska en olisi näkemässä toisenlaista maailmaa.

Hedelmöittymisen hetki on valtavan herkkä. Yksikin muutos, ja lopputulos on täysin erilainen. Koko maailmanhistoria, jokaisen suvun historia ja jokaisen hedelmöittämisen osapuoleksi päätyvän henkilökohtainen historia on käsittämätön tapahtumien ketju, joka juontuu alkuräjähdyksestä asti ja johtaa lopulta yhden tietyn yksilön syntymään. Elämä on niin suurta sattumaa, että se tuntuu melkein mahdottomalta. Minä - joka ikinen minä, joka ikinä syntyy tähän maailmaan - on käsityskyvyn ylittävä ihme.

Miksi minua huvittaa ennemmin nukkua aamulla kuin herätä uuteen päivään elämään elämääni, joka ei ole edes huokaus maailmankaikkeuden äärettömyydessä?

tiistai 1. tammikuuta 2008

Hyvää uutta vuotta!

Vietin vuodenvaihteen samassa paikassa kuin vuosi sitten. Kun saavuin perille, kulunut vuosi tuntui sulavan pois, ja muistin vuoden 2007 vaihtumisen yhtä tarkasti kuin viime perjantain. Vuosi oli täynnä tapahtumia ja mahdollisuuksia, mutta juuri sen lopussa tajusin, miten lyhyt se kuitenkin todellisuudessa oli. Ajatus - tai oikeastaan tunne - oli motivoiva aloittelemani muutoksen kannalta; ajatella, miten pitkällä voin olla vuoden kuluttua, kun vastaanotan vuoden 2009, mutta miten lyhyt aika siihen silti on.